Kateuden syövereihin kadonnut

Mieleni on viime viikkoina vallannut kateus ja se on hirveää. Kateuden tunteet ovat lohkaisseet ison osan ajatuksistani kuluneina viikkoina... kuukausina. Ja mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä pienemmäksi oma minuuteni kutistuu ja tunnen itseni täysin arvottomaksi. Mitään syytähän minulla ei olisi olla kateellinen kenellekään, mutta niinpä vain olen.

Osakseen sosiaalinen media luo meistä jokaisesta tietyn kuvan, jonka vuoksi olen monelle kateellinen. Oma arkeni ei ole somekelpoista. En voi vain päivän kahvihetkestä nappaista kuvaa, ellen ole sitä varten ensin oikeasti kattanut ja asetellut ja... Meidän koti on aina siinä kunnossa, että kauniista sisustuskuvista voi vain haaveilla ja lapset ovat puettuina miten sattuu, kun taas muilla tuntuu kaunis perheidylli olevan jokapäiväistä, lapset siisteissä yhteen sopivissa vaatteissa ja ruokailuhetket aina ikuistettavissa. Tämähän on vain se kuva, jonka näen joka päivä puhelimeni näytöltä, enkä tiedä kenenkään mietteitä tai todellisuutta, joka voisi yhdessä hetkessä romuttaa idyllin. Enhän itsestänikään paljasta kaikkea, vaikka hyvin avoin olen paikoin ollutkin.

Se ei vielä tee kateudesta kauheaa, että on salaa kateellinen jollekin tuiki tuntemattomalle somessa, mutta se, että on kateellinen hyville ystävilleen on aika kauheaa. Tänä vuonna olen ollut monellekin ystävälleni kateellinen asioista, joita he saavat kokea ja tehdä. Osaksi siksi, että he elävät todeksi niitä unelmia, joita itselleni on ollut ja joita tuskin tulen itse koskaan saavuttamaan. Kateuden tunteet tekevät vaikeaksi sen, etten ole ollut aidosti iloinen toisen puolesta vaan vain esittänyt sellaista. Ystävälleen olisi viisainta kuitenkin olla rehellinen ja kertoa mikä omissa tunteissa mättää... hyvä ystävä kyllä ymmärtäisi sen... vai ymmärtäisikö?

Kateus on vienyt omanarvon tunteen aika pohjamutiin... Omat saavutukset eivät ole mitään, koska toisella on kuitenkin jotain mitä itsellä ei ole. Sitä tuntee itsensä pieneksi ja mitättömäksi, vaikka onhan tässä saavutettu elämässä kaikenlaista. Mutta tunne siitä, että muut eivät ehkä arvosta sitä mitä teet tai olet saavuttanut saa itsensäkin epäilemään tekemisiään ja kadehtimaan entistä enemmän muiden saavutuksia. Tuntuu myös, että minut on monta kertaa sivuutettu tilanteissa, vaikka itselläni olisi antaa paljon enemmän kuin toisella... Mutta tässä maailmassa vain luvut ja raha merkkaavat, joten jos olet vain tällainen pieni tekijä niin et ole mitään.

Itsensä toisiin vertailu saa vähättelemään omia saavutuksia ja arvoja. On jotenkin noloa olla ihan vaan tavis, jolla on lainaa asunnosta, autosta ja loma-osakkeesta. Jolla ei ole varaa lähteä vuosittain ulkomaille, ei rahaa rakentaa hulppeaa omakotitaloa, ei huikeita urasuunnitelmia eikä hyväpalkkaista työtä. 

Sen sijaan, että ammentaisin itseeni voimaa näistä kateuden tunteista ja puskisin eteenpäin entistä tarmokkaammin, olen joutunut vain syvemmälle kateuden syövereihin ja tuntuu etten pääse pois. Kaipaisin jonkin sortin arvostuksen osoituksen jostain, jotta osaisin olla tyytyväinen omiin tekemisiini ja osaisin jälleen arvostaa itseäni. Jos minulta nyt kysyttäisiin, että mitä teen työkseni niin sanoisin, että noo leivon kakkuja ja sitten vähän jotain muutakin. Mutta kun pitäisi sanoa, että olen kakkutaiteilija, joka tekee upeita kakkuja,  pyöritän omaa yritystä ja sen myötä pääsen myös neuvomaan muita leivonnan saloissa. Mutta... no mä vaan oon tällainen harrastelija leipoja, joka koittaa saada elantonsa leipomalla kakkuja muille ja muut tekee paljon hienompia kakkuja kun mää ja plaa plaa... Johan tähän arvostuksen puutteeseen ja kateuteen kyllästyy itsekin, mutta kuinka näistä tunteista pääsee pois?

En ole hyvä puhumaan... olen aina kirjoittanut ja se on helpottanut omaa oloa paljon. Viime vuonna kerroin teille esim. masennuksesta. Siksi halusin kirjoittaa nytkin. Tämä teksi on pyörinyt mielessäni tosi pitkään... arvuuttelin vain sen julkaisua. Mitä jos ne pitää mua ihan luuserina... Sekin muuten on, että ajattelen ihan kauheasti mitä muut minusta ajattelevat. Sen vuoksi pitkitin erästä asiaa tosi pitkään ja kun viimein toin asian julki viime viikolla niin eihän se niin kauheaa ollut, mutta toisaalta toi esiin sen mitä olin pelännyt, ettei ideani saanut toivomaani vastaanottoa ja sai katumaan sitä, että olin edes julkaissut asian ilmoille. Näiden tunteiden vuoksi moni asia kohdallani jää monesti tekemättä, koska mietin sitä, että mitä muut ajattelevat.

Pitäisi olla ylpeä siitä mitä on, mitä tekee ja mihin on menossa... Mutta kuinka? Opettelen sitä joka päivä. Toisinaan eteenpäin mennen ja toisinaan taaksepäin ja monesti paikallaan polkien.

Ja tiedättekö mitä... jo nyt, kun sain tämän kaiken kirjoitettua ylös, on olo jo hieman helpompi ja osa ajatuksista tuntuu hieman hölmöiltä, mutta silti on kuljettava vielä matka ennen kuin voin ylpeänä todeta, että tässä mä olen... ihan tavis, mutta just hyvä niin. Alesta löytyi paita, joka muistuttaa itseäni tärkeästä asiasta... Donut worry!

(lapseni 8v. ja 5v. toimivat valokuvaajana)