Jännityksen otteissa

Tuntuu, että viime aikoina on ollut tarve jollain tavalla puhdistautua ja päästää ulos kaikki ikävä ja mieltä painava asia. Tiedä sitten onko tämä se oikea väylä, mutta moni on kiitellyt sitä, että olen puhunut niistä ikävistäkin ja jollain tapaa kaikkia koskevista asioista täällä. Uskon, että tämän seuraavankin asian ääressä kamppailee meistä useampi.

Aihe on nimittäin jännitys ja stressi. Meitä ihmisiä on monenlaisia ja meistä jokainen kokee stressin ja jännityksen erilailla. Toiset elävät huolettomasti ja osaavat ottaa lunkisti, vaikka edessä olisi tiukkakin paikka. Sitten on taas meitä, jotka saavat stressin ja jännityksen aikaan sekä mielessä että kehossa hyvin pienistäkin asioista. Toisilla tämä näkyy hermostuneisuutena, toinen saattaa kärsiä päänsärystä ja toinen reagoi vatsallaan. Yksi huseeraa paikasta toiseen kuin päätön kana ja toinen lamaantuu täysin.  Seuraavassa on oma kertomukseni ja kokemukseni jännityksestä ja stressistä ja siitä mitä se omalla kohdallani tarkoittaa edelleen. 

En edes tiedä mistä tämän tekstin aloittaisin, koska itse olen kärsinyt jännittämisestä pienestä pitäen. Niin pienestä etten edes muista tapahtumia itse. Mutta aloitetaan 5-vuotis syntymäpäivistä (tämä on äidiltä kuultua, koska itse en muista). Voin silloin pahoin ja vanhemmat tietenkin ihmettelivät ja kuskasivat lääkäriin, mutta mitään syytä ei selvinnyt... paitsi se, että jännitin tulevia syntymäpäiviäni niin, että voin pahoin. Reagoin vahvasti jännitykseen siis mahallani, enkä ole tästä vaivasta vielä näin 35-vuotiaana päässyt mihinkään. 

Vatsalla reagoiminen uusiin ja itselle vieraisiin tilanteisiin on rajoittanut todella paljon elämääni vuosien saatossa. Oksensin lähes aina ennen kouluun lähtöä lomien jälkeen. En voinut mennä kaverin syntymäpäiville, koska jännitin liikaa... ja oksensin. Vanhempani ovat saaneet huolehtia kyllä aikamoisesti, että olen selvinnyt näistä hetkistä, mutta tukeneet myös uskomattomalla tavalla. 

Enkä ole asialle koskaan oikein voinut mitään. Kun jännitys/stressi iski päälle, vatsa reagoi heti, eikä siihen loppukädessä auttanut muuta kuin oksentaminen, joka helpotti oloa. Toinen oloa helpottava tekijä oli kirjat. Luin ja luin ja uppouduin kirjan tarinaan, jolloin saatoin unohtaa oman olon ja stressaavan tekijän ja olo helpottui. 

Koulussa esitelmien pitäminen oli hirveintä ikinä. Jos ei vatsassa tuntunut niin tuskanhiki nousi päälle ennen jokaista hetkeä luokan edessä ja luulen että puna kasvoilla oli melkoinen. Tässä jännityksen taustalla osaltaan oli ja paikoin on vieläkin pelko siitä, että mitä muut minusta  ja tekemisistäni ajattelevat. 

Opiskeluaikoina oireet katosivat. Kaiketi elin huoletonta opiskelijaelämää, eivätkä asiat sitten hetkauttaneet sinne taikka tänne. Myös tavattuani mieheni sain yhden turvapaikan lisää, johon pystyin turvautumaan vaikean paikan tullen. 

Lasten saaminen palautti oireet, koska oli joku muukin josta huolehtia. Pahoinvointi yllätti jostain syystä viimeisenä aamuna 2012 Kööpenhaminan matkalla, jossa olin tavallaan joukon mukana, mutta itselle vielä aika vieraiden ihmisten ympäröimänä. Syytä pahoinvointiin en tiennyt itsekään, enkä sitä muillekaan halunnut sen kummemmin selitellä ja oli vain esitettävä reipasta. Mutta joka vuosi tällä samalla matkalla pahoinvointi alkoi jo kotona päiviä.. jopa viikkoja ennen. Pelkäsin jo valmiiksi sitä, että palaako pahoinvointi vieraassa porukassa ja mitä sitten tekisin.  Kuitenkin aina selvisin jotenkuten reissuissa, vaikka esim. ruokailutilanteet olivat itselleni paikoin ihan hirveitä.. esitä nyt reipasta ruokapöydässä, kun mahassa velloo ja tekee mieli oksentaa. 

Pahin tilanne viime vuosilta on eräs seminaaritilanne. Minua pyydettiin pitämään viiden minuutin puhe noin 200 ihmiselle. Ette kuule tiedä kuinka jännitin asiaa ja tottakai juuri sillä vatsalla. Kipuilin viikkoja asian kanssa ja matka seminaaripaikalle oli tuskaa.. onneksi seura samassa autossa oli huippua ja laukaisi pahimman jännityksen pois. Seminaari oli kaksi päiväinen ja puheeni oli tietenkin vasta toisena päivänä, joten jouduin odottamaan sen pitämistä vielä yhden vuorokauden. Mutta ennen puhetta en enää jännittänyt ja osasin jopa nauttia lavalla olemisesta... ja se fiilis sen jälkeen, että onnistuin, oli tietenkin ihan mahtava. 

Vastaavaa jännitystä koin myös saatuani tietää voittaneeni Tupperware Culinary Stars- kilpailun vuonna 2017. Tämä tiesi matkaa Pariisiin, yksin. Siis kuinka ikinä selviäisin matkasta yksin (en ollut kertaakaan matkustanut lentokoneella yksin mihinkään)? Samaisena elokuun iltana, kun tiesin voittaneeni, voin pahoin sen vuoksi, että joudun matkustamaan lokakuussa Pariisiin... Olisin siinä hetkessä ja olotilassa ollut valmis luovuttamaan voiton jollekin toiselle, ettei tarvitsisi matkustaa. Mutta siitäkin selvisin... Lokakuussa olin hyvissä ajoin lentokentällä ja kirja kädessä. Pakenin taas toiseen maailmaan ja sain rauhoitettua itseni ja matka sujui tosi hyvin. Olin itsestäni todella ylpeä siinä kohdassa... selvisin jälleen. 

Tämän jälkeen olen jo esim. matkakumppaneille rehellisesti kertonut stressivatsastani ja siitä, että en ole välttämättä parasta matkaseuraa ensimmäisinä tunteina. Se, että olen avautunut omasta tilastani on helpottanut elämää. Ei ole tarvinnut salailla mitään. Ja sen vuoksi tämän tekstinkin halusin kirjoittaa.. ehkä joku muu siellä kärsii samasta vaivasta ja saa jollain tavalla helpotusta, kun tietää ettei ole yksin. 

Vatsalla reagoiminen tulee olemaan varmasti osa elämääni aina. En osaa olla stressaamatta asioista ja se väistämättä paikoin aiheuttaa myös pahoinvointia. Enää en niin herkästi oksenna niin kuin nuorena tein, mutta ravaan sitten senkin edestä vessassa muuten. Olen oppinut kuitenkin esim. hengityksellä rentouttamaan itseni, vaikkakin pahimmissa tilanteissa hengittelystäkään ole mitään apua.

Pahinta tässä on, että olen huomannut saman piirteen tyttäressäni. Hänkin saattaa reagoida tilanteeseen vatsallaan ja kun tämän huomaan, reagoin itse vatsalla saman tien. Jännitän siis sitä, että tyttäreni jännittää.. Huh.. siinä sitä onkin välillä. Pitäisi olla vahva tuki ja turva toiselle, vaikka itse lamaantuu myös. Onneksi tiedän mitä tyttäreni käy läpi.. todella tiedän. 

Varmasti joku siellä nyt ajattelee, että menisit nainen puhumaan jollekin ongelmastasi. Jos minulla olisi rahaa maksaa käynneistä terapeutilla, niin varmasti kävisinkin. Lukiossa kävin juttelemassa asiasta koulupsykologin kanssa ja viime vuonna, kun keräsin itseäni masennuksen jättämistä rippeistä puhuin muutaman kerran erikoistuneen sairaanhoitajan kanssa. Mutta niistä viime vuoden kerroista en saanut mitään apua. Tuntui, että sairaanhoitaja vain hoki sitä, että sullahan on kaikki niin hyvin, että tarvitseeko meidän edes enää tavatakkaan. Henkilö oli väärä, enkä saanut häneen sellaista yhteyttä kuin olisin siinä tilanteessa kaivannut. 

Viime vuosi opetti itsestäni paljon ja tajusin kuinka oikeasti stressaan asioista. Hoin pitkään lääkärillekin, että en ole stressaaja, vaikka olen sitä pahimmasta päästä. En vain tajunnut, että olen sitä ollut koko elämäni ja se on aiheuttanut välillä enemmän pahaa kuin hyvää. Ja pahimmaksi stressi yltyi ollessani kotona lasten kanssa. Halusin olla kotona niin pitkään kuin mahdollista, mutta ympärillä kaikui koko ajan kysymyksiä, että koska menet töihin, mitä teet sitten kun... En saanut koskaan nauttia täysillä ajasta kotona. Tämä kostautui erityisesti toisen lapsen kohdalla. Tein niihin aikoihin osa-aikatyötä, joka stressasi itseäni aivan valtavasti, vaikkein sitä halunnut myöntään. En pitänyt kunnon äitiyslomaa ja syytän esim. huonosti onnistunutta imetystä siitä, että stressasin työstäni liikaa. Luulen, että tuo vuosi ajoi minut myös tilaan, joka lopulta viime vuonna johti masennukseen. Voi kunpa voisin elää tuon vauvavuoden uudestaan ja tehdä asiat toisella tavalla. 

Kun hoitovapaa loppui ja jäin työttömäksi stressin määrä kasvoi entisestään. Asiointi TE-toimiston kanssa, työhakemusten teko paikkoihin, jotka eivät millään lailla kiinnostaneet syöksivät kohti tilaa, josta ei selvitty muuta kuin lääkkeiden avulla. Kun viime vuonna lokakuussa ryhdyin yrittäjäksi ja ryhdyin tekemään työkseni sitä, mitä rakastan, olen ollut paljon onnellisempi kuin aikoihin. Vaikka yrittäjänä oleminen on paikoin stressaavaa ja palkka on pieni, teen mieluummin tässä elämäntilanteessa juuri tätä enkä mitään muuta. Mieluummin sitä mitä rakastan pienellä palkalla kuin tehdä jotain itselle täysin epämieluisaa saaden siitä suuren korvauksen. Se korvaus ei korvaa ihmisen hyvinvointia. Kun olen jättänyt itselleni epämiellyttäviä asioita pois elämästäni myös vatsa on paikoin rauhoittunut, vaikka toisinaan oireilee, enkä osaa kertoa syytä edes itselleni. 

Piti kirjoittaa vain jännityksestä, mutta tästä tulikin hieman pidempi vuodatus liittyen lopulta tuohon viime vuonna kokemaani masennukseen. Elämä olisi helpompaa ilman vatsaa, joka reagoi kaikkeen näin voimakkaasti, mutta olen pikku hiljaa hyväksynyt, että se on osa minua.. Joku muu reagoi toisella tavalla ja sekin on ok. Tähän liittyen en ole myöskään koskaan potenut matkakuumetta ja viihdyn ihan kotioloissa. Koska matkalle lähtö  ja pelkkä ajatuskin siitä aiheuttaa itselle pahoinvointia, saatikka sitten, että poden vielä matkapahoinvointia.. olipa kulkuväline sitten melkein mikä vain. 

Huh.. pitkä teksti. Paikoin kyyneleet silmissä ja pala kurkussa kirjoittettuna. Olen aina ollut huono puhumaan ja lapsenakin äiti pyysi kirjoittamaan heille pahasta olostani. Sitä olen jatkanut myös mieheni kanssa, mutta viime vuonna oli myös pakko opetella puhumaan. (Inhoan muuten myös puhelimessa puhumista... jos johonkin pitää soittaa niin välttelen asiaa viimeiseen asti.) Kirjoittaminen on aina ollut itselleni paras keino ja sen takia tämä teksti ja blogi. 

Toivon todella, että jos siellä ruudun takana on joku, joka joskus on kärsinyt vastaavasta tai on samanlainen stressaaja kuin minä niin kirjoittaisi minulle kokemuksistaan. Erityisesti jos on löytänyt keinoja rauhoittaa itsensä pahimmissa tilanteissa, niin kuulen mielelläni näistäkin. Niistä voi olla apua muillekin. Toivon myös, että tekstini antaa sinulle rohkeutta olla avoimempi omista kokemuksistasi ja helpottaa sinua, kun tiedät, ettet ole jännityksen kanssa yksin. En ole asiantuntija tässä asiassa, enkä osaa neuvoa poispääsyä, mutta omakohtaisesta kokemuksestani tiedän, että vaikka pahimmilla hetkillä on tuntunut siltä, että tästä ei selviä niin aina ole kuitenkin selvinnyt ja tiedän, että sinäkin selviät.