Tarina rohkeudesta

Olen koko alkuvuoden miettinyt julkaisenko seuraavaa tekstiä ollenkaan, mutta tiedän, etten ole yksin ja tekstini voi tuoda esiin rohkeutta myös muissa ihmisissä, joten haluan sen tehdä.

Miksi en olisi seuraavaa julkaissut... koska en olisi rohkea, pelkäisin mitä ne minusta ajattelevat, menetänkö kaikki mahdolliset hyvät yhteistyökumppanit, mitä elämässä tämän jälkeen, kuuluuko tämä teksti tänne reseptien ja iloisen läpättelyn joukkoon... Tätä kaikkea mietin, mutta silti halusin olla se rohkea ja avata itseäni enemmän, koska muuten se en olisi minä.. minä itsenäni tässä muiden edessä.

Siitä on muutama vuosi.. Olin poimimassa pihassa mustia viinimarjoja, kun romahdin ihan täysin. Purskahdin itkuun ja tuntui etten enää jaksa. Olin kotitöiden edessä ihan voimaton ja syytin paljolti myös miestäni siitä, että jouduin tekemään kotona ihan kaiken plus vielä omat työt siinä sivussa. Se tuntui epäreilulta. Tämän jälkeen näitä tilanteita tuli eteen enemmän ja yleensä aina tietyissä tilanteissa, silloin kun edessä oli siivouspäivä tai muuta sellaista. En vain jaksanut ja syytin asiasta aina paljolti miestäni. Alkuvuodesta näitä tilanteita oli yhä enemmän.. lähes joka päivä. Lisäksi itku meinasi tulla aina pienimmästäkin vastoinkäymisestä. En tuntenut enää iloa ja asiat jotka aiemmin olivat saaneet minut innostumaan tuntuivat mitättömiltä. Tuntui etten tuntenut mitään muuta kuin väsymyksen ja liikuin ilmeettömänä paikasta toiseen. Lisäksi olin vihjaillut miehelleni, että kohta ainoa vaihtoehto on erota, jos kotona tilanne ei muutu. En jaksanut olla yksin vastuussa kaikesta... tai siltä minusta ainakin vahvasti tuntui. Vastuu kaikesta.. vaikka toisaalta haluan olla vastuussa. Olen sitä mieltä, että kun olen omat lapseni tähän maailmaan saattanut niin itse niistä täytyy myös huolehtia, joten aivan pakon edessä olen pyytänyt hoitoapua, vaikka apua olisi toisinaan saattanut tarvita jo ihan oman henkisen hyvinvoinnin vuoksi... että olisi päässyt vaikka liikkumaan...salille yhdessä miehen kanssa tai muuta sellaista. 

Näinä menneinä vuosina tuntui myös, että lasten läsnäolo oli paikoin enemmänkin rasite kuin ilo ja turvauduin monesti tv:n ja ja tablettien apuun, jotta sain lapset pois omista jaloista. En jaksanut leikkiä enkä olla heidän kanssaan. Tästä tunsin tietysti huonoa omaatuntoa, koska pitäähän äidin nyt lapsistansa välittää ja keskittää läsnäolonsa heille. Kaipasin hirvittävästi omaa aikaa ja toisaalta halusin olla kotona lasten kanssa. Hyvin ristiriitaisia fiiliksiä...

Alkuvuodesta kasvoilleni tuli ihmeellistä näppylää ja googlettelun tuloksena päädyin, että kasvoilleni oli ilmestynyt ruusufinni. Jostain luin, että hankala ja stressaava elämäntilanne saattaa laukaista kyseisen vaivan. Tunsin oman elämäntilanteeni olevan juuri sellainen. Menin lääkääriin näyttämään kasvojani ja ruusufinnihän se oli... Lisäksi kerroin omista fiiliksistäni. Lääkäri pyysi täyttämään erään kyselyn ja tapaamaan uudestaan seuraavalla viikolla. Tällöin kävimme läpi kyselyn ja lääkäri tuli hyvin äkkiä siihen lopputulokseen, jota itse olin jo jonkin aikaa epäillyt.. MASENNUS. Vieläpä vaikeasteinen sellainen. Jos en olisi pystynyt varaamaan aikaa netissä ja kirjoittamaan oireistani siellä, en olisi lääkärissä todennäköisesti saanut sanottua mitään ja olisin entistä huonommassa jamassa nyt. En ole nimittäin hyvä puhumaan.. edes läheisilleni. 

Ruusufinnin lisäksi olin myös hyvin väsynyt, vaikka nukuin hyvin yöni. En vain jaksanut.. olisin maanut koko päivän vain sängyssä ja näin teinkin jos ei ollut mitään pakollista menoa ja tekemistä. Ruuanlaitto oli myös hyvin vaivalloista ja turvauduin eineksiin yhä useammin. Oma henkinen ja fyysinen jaksaminen oli aivan nollissa. En jaksanut harrastaa liikuntaa ja eikä siihen oikein koskaan tuntunut löytyvän aikaakaan.

Mutta nyt kaikki alkaa olla hyvin... Sain lääkkeet ja pääsin juttelemaan asiasta. Pääsin jaloilleni. Sain voimia puhua läheisilleni. En ollut kertonut pahasta olosta edes miehelleni. Sellainen olen aina ollut.. pitänyt asiat omanani ja pyöritellyt pahatkin asiat omassa päässä, jonka vuoksi niistä on saattanut kertyä turhan isoja peikkoja itselleni. Ujo ja hiljainen.. Sellainen olen aina ollut. Tarkkailija... introvertti...

En vieläkään tiedä mistä masennus on saanut alkunsa, enkä totta puhuen osannut yhdistää oireita siihen ennen tämän vuoden alkua, kun elin jo siellä pohjamudissa. Liekö synnytysmasennus viimeisimmän synnytyksen jälkeen, joka kertyi vuosi vuodelta isommaksi ja loi epätoivon itseeni vai jatkunut stressi... Olen aina ollut sitä mieltä, etten stressaa asioista juurikaan, vaikka olen ihan todella kova stressaamaan kaikesta. Jännitän ja stressaan isoja muutoksia ja asioita, joita en ole ennen tehnyt.. ja niitä tuttujakin. Olen oppinut tuntemaan itseäni. Tiedän myös, että olen herkkä muiden mielipiteille ja mietin edelleen jatkuvasti sitä mitä muut minusta ajattelevat. Otan kommentit hyvin herkästi itseeni, vaikkeivat suoraan olisi minulle tarkoitettu. Olen myös kerännyt tämän vuoksi paljon huomiota ja hyväksyntää somesta... Ja kytännyt tykkäyksiä ja seuraajia välillä ihan minuutin välein ja pettynyt, kun ei niitä tykkäyksiä nyt tullutkaan. Ja ollut kateellinen somessa muille... tuolla on noin ihana koti, tuokin osaa pukeutua noin kauniista ja tuonkin on tehnyt taas noin hienon kakun. Olin ja olen ehkä vieläkin some-koukussa, vaikka tiedän kyllä, että ainoastaan sillä on väliä mitä läheiset sinusta välittävät sen sijaan, että tykkääkö sinusta Instagramissa 100 vai 10000 ihmistä. 

Olenkin koittanut vähentää somen käyttöä ja tunnustella omia fiiliksiäni ja olla iloinen muiden puolesta ja keskittyä niihin omiin hyviin puoliin sen sijaan, että kyttään mitä muut täysin itselleni tuntemattomat ihmiset tekevät. Huomasin tänäänkin, että otin turhaan itseeni eräästä täysin turhasta kommentista eräässä ryhmässä ja tajusin, että miksi tuhlaan aikaani miettimällä kyseistä kommenttia ja ryhmää, joka muutenkin saa savun nousemaan päästäni, vaan voisin keskittää senkin energian johonkin ihan muualle... joten erosin ryhmästä. Kummasti vapautti.

Synnytysmasennus, stressi... mikä sitten ikinä olikaan niin nyt asiat ovat alkaneet selkiytyä ja tiedän mitä haluan tehdä ja mitä haluan olla. Tuntui, että monta vuotta elin muiden odotusten perusteella. Hoitovapaalla ollessa inhosin, kun ihmiset kyselivät, että mitäs sitten hoitovapaan jälkeen... Tuntui, etten saanut nauttia ajasta kotona ollenkaan vaan piti miettiä koko ajan töitä ja töitä. Sitten jäin työttömäksi ja töiden miettiminen oli tapetilla yhä enemmän ja enemmän. En vain jaksanut ja stressaannuin asiasta yhä enemmän, mikä osaltaan on varmasti ollut syy masennukseeni. En halunnut tehdä niin kuin muut minun olettivat tekevän vaan halusin elää omanlaistani elämää ja kuitenkin koetin koko ajan elää niin kuin muut toivoivat ja miellyttää sitä kautta muita.

Kerroin tilanteestani aiemmin keväällä Facebookissa, koska halusin olla tilanteestani rehellinen ja avoin kaikille ystävilleni. Olen ollut viime aikoina kovin sulkeutunut ja jättänyt paljon sanomatta, joten halusin avata tilanteen... Ja sain monelta kuulla olevani rohkea, kun tein jotain sellaista. Ei se itsestäni ollut mitenkään rohkea teko, mutta sai monet avaamaan myös oman suunsa. En ollutkaan tilanteessa yksin vaan lähipiiristä löytyi monta saman vaivan kanssa painivaa tai paininutta. Eipä siitä masennuksesta vain kukaan puhu. Mutta oma kertomukseni sai esimerkiksi yhden ystäväni miettimään omaa tilannettaan ja sain jaettua rohkeutta eteenpäin.

Tämä oli tällainen vuodatus ilman päätä ja häntää... Halusin purkaa kaiken pahan ulos, jotta voin jatkaa ja hengittää vapaasti ja iloita taas elämästä.. niistä pienistäkin asioista ja lapsista, omasta miehestäni (jolle en ole enää ollut vihainen) ja tehdä elämässä just sitä mitä itse haluan, ilman että kellään on siihen mitään sanomista. Haluan olla välittämättä muiden mielipiteistä ja elää omannäköistäni elämää.. Tiedän että tähän kaikkeen on vielä pitkä matka, mutta olen sen matkan alussa ja tiedän nyt itse itsestäni paljon enemmän kuin vuosi sitten. Olen oppinut olemaan enemmän itseni... ja se tuntuu ihan hyvältä. 

Olen tämän myötä myös saanut huomata kuinka ihania ja välittäviä ystäviä ja ihmisiä minulla on ympärilläni, eikä tärkeimmät heistä ole karanneet tämän myötä minnekään. Ja kiitos heille siitä. Ja vaikka aiemmin tuossa mainitsin, että somessa on ollut itselleni paljon pahaa viime aikoina, niin olen sen myötä myös tutustunut viimeisen vuoden aikana aivan ihaniin ihmisiin, joihin en muuten olisi varmasti törmännyt, joten jotain erityisen hyvää siinäkin. 

(Kuvat ovat tyttäreni ottamia... silloin kun omenapuu oli kauneimmillaan)