Billy Elliot – tunteesta toiseen

Olin eilen katsomassa Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä Billy Elliotin ensi-iltaa. Ja onneksi olin. Ilman kutsua olisi todennäköisesti käynyt niin, etten olisi päätynyt koskaan istumaan teatterin penkkiin ja päässyt kokemaan kaikkia niitä tunteita, joita vajaa kolmituntinen musikaali itsessäni herätti. En ole kulttuurin suurkuluttaja enkä muista koska olisin ollut teatterissa. En harrasta näytelmiä en mitään konsertteja enkä keikkoja... Ja nyt mietin suuresti, että miksi en. Minähän rakastan erityisesti musikaaleja, joten tiesin jo etukäteen pitäväni näkemästäni ja kuulemastani. En vain olisi arvannut, että Billy Elliot tempaa jo ensimmäisestä nuotista mukaansa mielettömään tunteiden vuoristorataan ja päästää irti vasta, kun katsomo on tyhjentynyt. 

Jo ensimmäinen laulu nosti karvat pystyyn, joten tiesin olevani oikeassa paikassa. Väliin nauroin, väliin itkin ja väliin taivastelin varsin karskia kielenkäyttöä. Paikka paikoin heittelin mielessäni wau-kommentteja, joita upeat lapsinäyttelijät saivat aikaan ja ilahduin siitä kuinka paljon huumoria musikaali piti sisällään, vaikka aihe tarinan taustalla on hyvin vakava. 

Tarina sijoittuu 80-luvun Britanniaan, jossa kaivostyöläiset taistelevat omien oikeuksiensa puolesta ja kaiken tämän keskellä on poika – Billy, joka haluaa vain tanssia. Billyn tarina oli toki itselleni entuudestaan tuttu, sillä olin nähnyt vuonna 2000 ilmestyneen elokuvan muutamaan kertaan. Elokuvan käsikirjoittaja Lee Hall on käsikirjoittanut myös musikaalin ja musiikin on säveltänyt Elton John. Billy Elliotin on nähnyt jo liki 12 miljoonaa ihmistä ympäri maailman ja se on voittanut lukuisia palkintoja... enkä yhtään ihmettele. 

Musikaali on Tampereen Työväen Teatterin historian yksi suurimmista tuotannoista ja yhtä aikaa lavalla nähdään jopa 55 näyttelijää. Lavasteet olivat vaikuttavat ja ehkä sekin, etten hetkeen ollut teatterissa käynyt lisäsi niiden upeutta. Mutta ennen kaikkea vaikutuksen teki Billyn roolin esittänyt Simo Riihelä, jolla ikää on vasta 11-vuotta. Takana on useita tunteja harjoittelua, mutta silti en voinut kuin hämmästellä, kuinka upeasti hän lauloi ja tanssi. Billyn hyvän ystävän Michaelin roolin näytellyt Ilmari Kujansuu oli mahtava ja hän osasi ottaa kyllä lavan ja yleisön haltuunsa. Roolit vaativat hyvin paljon ja erityisesti Billyn roolissa joutuu olemaan paljon lavalla. Billyn ja Michaelin rooleissa nähdäänkin kolme eri poikaa, jotka esiintyvät vuorotellen. Pidin myös erityisen paljon Petra Karjalaisen esittämästä Rouva Wilkinsonista, joka toimii Billyn tanssin opettajana. Kohtaukset tanssisalilta olivatkin mielestäni niitä parhaimpia.

En halua kertoa liikaa musikaalin kulusta, koska toivon, että teistä jokainen voi nähdä musikaalin omin silmin ja muodostaa oman mielipiteensä. En voi muuta kuin kehottaa teitä kaikkia, että menkää ihmeessä katsomaan. Niin huikea elämys! Lopussa seisten annetut aplodit kertovat kaiken tarvittavan. Olin lähteissäni niin fiiliksissä ja kelasin mielessäni musikaalia, että saatoin ajaa punaisia päin... Hups! Mutta olin siis todellakin ajatuksissani niin syvällä hyvässä fiiliksessä, että en ollut varma vaihtuiko valo vai ei. Mutta suosittelen Billy Elliotia vahvasti. Voi olla, että itsekin päädyn vielä toistamiseen katsomoon. Nähdään siellä!

* yhteistyössä Tampereen Työväen Teatteri (lippu saatu)